Rakastan kahta enkä kummastakaan voi luopua

On raastavaa jakaa rakkautensa kahdelle kohteelle. Kumpikaan ei ole toista tärkeämpi. Kumpikaan ei ole toista täydellisesti parempi. Kumpaakaan ei voi suosia toisen kustannuksella. Aika ajoin se valinta, kummalle suo aikaa, tuottaa jollei nyt tuskaa niin kipeähköä päänvaivaa kuitenkin.

Kummastakaan en voi luopua. Onneksi ei tarvitsekaan. Huomiota voin jakaa kummallekin sen mukaan, kumpi vastaa muuttuviin toiveisiini ja tarpeisiini enemmän. Rakkauteni kohteet eivät  vaadi mitään eivätkä ole mustasukkaisia tai toisilleen kiukuttelevia, vaan pysyvät keskinäisessä sovussa jopa vieri vieressä kosketustani odottaessaan.

Mistähän tässä nyt oikein puhutaan? Elämäni myötä- ja vastoinkäymisissä uskollisina pysyneistä ompelukoneistani. Minulla on niitä todellakin kaksi. Itse asiassa tilaa olisi vain yhdelle. Joudun tunkemaan ommeltavan kankaan noin kymmenen sentin levyiselle pöytätilalle, koska esillä on toki muutakin kuin tämä rakas kaksikkoni. Mutta mahdun ja sopeudun ja siirtelen tavaroita edestakaisin.

Varsinaisen oman ompelukoneeni ostin vuonna 1996. Samanmerkkinen eli Pfaff minulla oli jo aiemminkin. Höyrähdin kirjovaan koneeseen oitis, kun niitä alkoi tulla markkinoille, päätin haluta ja ostaa sellaisen ja sijoitin hyvän summan. Kirjontaominaisuus on vaikka minkä merkkisissä ompelukoneissa monipuolistunut ja kehykset suurentuneet vuosien varrella, vaan minulle tämän koneen tämä tekniikka on kuitenkin vähemmän tarpeellisena ominaisuutena riittänyt.

Pfaff

Pfaff on ollut käytössä nyt viimeksi. Ompelin pellavahousut. Pitkiä pystysaumoja on mallissa enemmän kuin tarpeeksi eli lahkeissa sivujen lisäksi myös keskellä edessä ja takana. Mikä tuska, jos saumassa kankaat syöttyvät eri tahtiin ja lahkeen suuhun jompi kumpi kerros (yleensä se alla oleva, eikö vain) jää vajaaksi huolellisesta neulaamisesta huolimatta (kuka nyt harsia jaksaisi kaikkia, toim.huom.). Valitsin työhön Pfaffin koneessa kiinteänä toimivan yläsyöttäjän takia. Tämä toiminto oli myös ylempänä mainitussa ensimmäisessä Pfaffissani, ja olen siitä asti arvostanut sitä keskeisenä ominaisuutena eikä muun merkkisen (kirjovan tai kirjomattoman) koneen hankinta tullut pieneen mieleenkään. 

Pfaffin yli 200 ompeleesta valtaosa on kokeiluja lukuun ottamatta jäänyt käyttämättä. Silti on hyvä, että niitä on, koska toisessa ompelukoneessani ompeleita on noin 20, ja tällä hetkellä syystä tai toisesta niistä toimii vain peruskaksikko suora ja siksak (ai miten niin vie nyt hyvä nainen se masiina huoltoon...).

Bernina

Vaikka sen toimiminen ei olekaan täydellistä, en irrota otettani Berninastakaan. Äitini osti sen joskus 1980-luvulla omaan käyttöönsä vaihtaen edellisen saman merkkisen mekaanisen koneen edistykselliseen elektroniseen. Molemmilla Berninoilla äiti ompeli paljon ja jopa pienesti tienaten. Muistan urheilujoukkueen tai -kilpailujen numerolappujen päärmäämisen (lisävarusteena ostetulla palttausjalalla) ja kotimme kellarikerroksessa nuorisoleiriläisten telttojen vetoketjujen pölyävät vaihtamiset. Mutta eniten hän ompeli, paranteli ja korjasi vaatteita ja kodin tekstiilejä. Tekemisen tapa, itsestäänselvyys, tarttui häneltä minuun. Äiti ei sinänsä ompelua minulle opettanut, mutta sain aina ommella sekä vanhalla, äidin äidiltä periytyneellä polkusingerillä että kulloisellakin sähkökoneella sen mukaan, mitä olin koulukäsityössä oppinut. 

Äitini luovuutta ja käytännöllisyyttä kuvastaa minua aina ilahduttava, hänen Berninan etumukseen liimaamansa tarrakoukku neulatyynylle. Kone periytyi minulle, kun äiti ei enää nähnyt ommella. 

Berninasta on turha etsiä kaikkia herkkuja, joilla ompelukoneita nykyisin myydään. Mistään napinläpien tai muiden ompeleiden muistitoiminnoista ei ole puhettakaan. Neulastoppia kaipaan, ja - hyvänen aika - terävää kohtaa langan katkaisuun! Mutta tukevuutensa, metallisuutensa, jämäkkyytensä ja varmuutensa takia Bernina on varsinainen työhevonen. Ääni on hiljainen, tikki kaunista. Huoltaja olisi halunnut koneeni ja kertoi löytävänsä sille heti ostajan. Luulkoon vain.

Raivaan toki pöydälleni tilaa, kun ompelemiseen tulee taukoa. Pfaff väistyy nöyrästi lattialle ja upottaa kaasupolkimen johtoineen kauniisti koppansa sisään. Bernina nököttää paikoillaan, koska se on painava, ikävä paikasta toiseen nosteltava, mitään kahvaakaan ei ole. Mutta saahan se siinä olla; minulla on aina ompelukone työvalmiina. Ihanaa.